Bromarv ja lapsuuden mökkikesät
Tähän aiheeseen on tuntunut vaikealta tarttua. Se tuntui vaikealta jo silloin kun sain tietää, että mökkimme myydään. Kun kuulin uutisen, en halunnut enää mennä mökille, vaikka minua pyydettiin useasti mukaan käymään vielä viimeisen kerran hyvästelemässä mökki.
En halunnut mennä, sillä pelkäsin sen pilaavan hyvät muistot. Halusin muistaa lapsuuden iloiset mökkikesät, aina paistavan auringon ja sen onnellisen huolettomuuden, jonka vain lapsena voi saavuttaa. Halusin muistaa mökin hyvän mielen paikkana ja halusin, että viimeinen kertani siellä on täynnä iloa, niin kuin mökkireissut aina olivat. Siksi en mennyt hyvästelemään mökkiä. En halunnut surkutella ja ikävöidä. Halusin pitää kiinni muistoistani, sillä muuta ei enää olisi.
Mökki myytiin vuosia sitten ja vasta viime kesänä olin valmis kohtaamaan mökkimaisemat uudestaan. Kävimme Bromarvin kirkonkylällä, ajoimme mökkitien Arttu Wiskarin soidessa päässä ja pysähdyimme tutun mäen päällä. Yhtäkkiä muistin taas kaiken.
Muistin suolaiselta tuoksuvan meri-ilman, lokkien kirkumisen ja auringon, joka paistoi aina. Muistin miten merivesi oli sopivan viileää ja miten kelluimme suojaisan lahden poukamassa pelastusliivit päällä niin kauan, että sormet menivät ryppyisiksi.
Muistin kuuman kallion, joka lämmitti uintireissun jälkeen. Muistin suhisevan kaislikon, iltaruskon ja joutsenet. Muistin puun, johon kiipesimme isoveljen kanssa yhä uudestaan ja uudestaan. Muistin kiireettömät kävelyretket postilaatikolle pikkuveljen kanssa.
Muistin moottoriveneen, jonka kyydissä ei voinut muuta kuin hymyillä. Muistin suolaiset pärskeet naamalla ja sen miten istuin veneen keulassa odottaen isompia aaltoja ja kovempaa vauhtia. Muistin miten nauroin ääneen veneen pomppiessa aalloissa.
Muistin mökkisaunan ja sen miten menimme yhä uudestaan uimaan ja sitten saunaan ja taas uimaan ja saunaan. Muistin saunahunajan, jossa oli kuolleita muurahaisia.
Muistin mummin lämpimän sylin ja punaisen ponchon, jossa asuin viileät päivät. Muistin vaarin vajan ja uistimet, jotka järjestin yhä uudelleen siistiin riviin vajan seinälle. Muistin Frasse-kissan ja sen, miten juhannuksena nostettiin lippu salkoon.
Muistin notskimakkaran, uudet perunat ja sen, miten helteisenä päivänä sai syödä sipsejä ruoan kanssa. Muistin miltä kallionkolossa kasvava ruohosipuli maistui. Muistin pikkumökin vanhentuneet mausteet, jotka tyhjensimme salaa muurahaispesään.
Muistin sen, miten hieman vanhempina pakkasimme oluet reppuun ja kiipesimme korkealle kalliolle ihailemaan maisemia. Korkkasimme oluet ja kävimme puskapissalla. Pelasimme Trivial Pursuitia ulkona yöttömän yön valossa aamuun asti.
Muistin miten menin tuulisena päivänä veneen pohjalle makaamaan ja lukemaan kirjaa. Muistin miten nukahdin laineiden liplatukseen. Muistin kaivosta kannetun veden, rantavedessä pestyt perunat ja sen miten selkä paloi kun pesimme äidin kanssa mattoja laiturilla.
Muistin loppukesän pimeät illat ja sen miten ulkohuussimatkalla sopivasti jännitti. Muistin tarinan mustasta miehestä. Muistin kovat ukkoset ja tähtikirkkaan taivaan. Muistin lepakon, joka lensi illan pimeydessä. Muistin takan lämmön talvella ja jäätyneen meren, jota pitkin kävellessä kaikki näytti ihan erilaiselta.
Muistin korvasienipaikan ja sen, miten laitoimme sukkahousut päähän hirvikärpästen varalta lähtiessämme sienimetsälle. Muistin miltä maistui syödä mustikoita suoraan metsästä. Muistin miten harjoittelin heittämään uistinta. Muistin etten saanut koskaan kalaa, mutta söin kuitenkin toisten kalasaalista.
Muistin miten harjoittelin mökkitiellä auton käsittelyä. Ihan pienenä isin sylissä rattia kääntäen ja hieman vanhempana ihan itse. Muistin miten naarmutin poikaystävän Sierran osuessani kantoon ja miten sullouduimme auton takakonttiin porukalla. Muistin töyssyn, johon iskä ajoi kovaa silloin kun auto oli kevyt ja äiti ei ollut kieltämässä.
Ennen kaikkea muistin meren, luonnon äänet ja sen rauhan, joka mökillä vallitsi. Muistin etten ollut koskaan mökillä onneton.
Siinä tuttuja mökkimaisemia katsellessani muistin sen kaiken ja olin onnellinen muistoistani. Mökkiä ei enää ole, mutta muistot säilyvät ikuisesti. Pysähdyin vielä hetkeksi paikalleni kunnes totesin, että on aika jatkaa matkaa.
0 kommenttia
Jarmo
Kiitos, Martina.
Ihana lukea nuo kaikki muistot – suuri osa niistä on minunkin mukanani. Tai ehkä painolastina. En vieläkään pysty hyväksymään syitä jotka johtivat mökin ”pakkomyyntiin”.
En hyväksy, enkä unohda niitä koskaan.
Puhumattakaan iskäni – teidän vaarin – pettämisestä.
Iskä
Martina
Kivoja mökkimuistoja olisi niin paljon enemmänkin kuin mitä tässä luettelin. Ollaan etuoikeutettuja kun ollaan saatu viettää lapsuutemme niin ihanassa paikassa.
Jarmo
Kyllä. Parempaa paikka ei ole. Eikä samanlaista paikkaa tule. Männistössä oli ”se jokin”.
Martina
Totta. Männistö oli paras. 🙂
Sari/Saaran lautasella
Ihania muistoja sinun lapsuudesta, tuli niin mummola mieleen mullakin, sillä se oli punainen tupa pahanen meren rannalla Ahlaisissa, pienine kasvimaineen (peruna, porkkana ja tietty mansikka). Siellä sitä minäkin lapsuuden kesät vietin, voi sitä viatonta aikaa. Ihanaa, että meillä on edes ne muistot <3.
Martina
Kuulostaa ihanalta mummolalta. Punainen tupa ja kasvimaan antimia. Voin kuvitella miten hyvältä mansikat ovat siellä maistuneet. 🙂 Lapsuuden kesistä on kyllä ihanat muistot. Silloin kaikki tuntui olevan aina kohdallaan. En tiedä onko aika kullannut muistot vai eikö lapsena vaan kiinnittänyt huomiota epäkohtiin.
Virpi/Hätälasku matkablogi
Aivan ihana kirjoitus! Meillä ei lapsena (eikä vieläkään) ollut omaa mökkiä, mutta vuokrasimme joka kesä yhdeksi viikonlopuksi mökin yhdestä ja samasta mökkikylästä ja sieltä on paljon muistoja. Lisäksi olen tietenkin asunut koko lapsuuteni maalla, vähän kuin mökillä. 😀 Oli mummola, mummolan metsät, salaiset polut joita kuljettiin paapan kanssa. Tämä kirjoitus nostatti ihania muistoja!
Martina
Kiitos Virpi! Mökkimuistot ovat hyvin samanlaisia kaikilla sijaitsi mökki, mummola tai muu kesäpaikka missä tahansa. Jotenkin se on myös lohduttava ajatus. Harmittelin joskus etten voi viedä omia lapsiani lapsuudestani tutulle mökille, mutta ihan yhtä ihania muistoja he saavat missä tahansa muuallakin.
Merja / Merjan matkassa
Kauniita muistoja! Minä olen päässyt mökkeilyn makuun vasta kun tutustuin mieheeni. Hänen perheellään oli ollut 80-luvulta lähtien saarimökki ja siellä satunnaisesti kävimme. Kun mieheni isä kuoli muutama vuosi sitten, ostimme mökin itsellemme. Siitä lähtien se on ollut meidän kesäkoti ja odotin kovasti huhti-toukokuuta, että pääsisimme sinne jälleen. Bromarv on muuten minullekin tuttu paikka. Asuimme aikoinaan Karjaalla ja ystävillä mökki Bromarvissa. Olen ollut siellä kerran myös heppaleirillä. Bromarvin torilta ostettiin parhaimmat marinoidut oliivit, mitä olen koskaan syönyt. Kaunista seutua 🙂
Martina
Kiitos Merja! Mökkeilyssä on oma hohtonsa, vaikka itse en ole varma jaksaisinko pitää huolta kesämökistä tai viettää kaikkia lomiani samassa paikassa. Toisaalta lasten kannalta olisi ihana päästä taas kunnolla mökkeilyn makuun. Ehkäpä ensi kesänä voisi vuokrata jonkun kivan mökin nyt kun olen äitiyslomalla eikä ole niin väliä missä aikaani vietän. Toivottavasti tulisi aurinkoiset kesäsäät. Viime kesä oli säiden puolesta niin surkea täällä Suomessa.
Onpa hauskaa että joku muukin tietää Bromarvin! Se on ihanan idyllinen paikka, mutta niin pieni, että saan aina selittää missä se sijaitsee. Oli ihanaa kierrellä viime kesänä tutuissa Bromarvin maisemissa. Kaikki näytti harmaana päivänäkin niin kauniilta. 🙂
Jarmo
Täällä meidän mökillä – Männistö 2:ssa – on tilaa! Tänne olette kaikki muksuni aina tervetulleet lomia viettämään. Tätä mun – tulevaisuudessa teidän – mökkiä saa käyttää ihan vapaasti! Ja aina voi hinata tuon paatinkin vesille ja lähteä retkelle vaikkapa Bromarfiin!
Martina
Kiitos! Kuulostaa ihanalta. 🙂 Veneilyä mulla on ollut ikävä. Rannallakin on ihana haistella meren tuoksuja, mutta vasta veneessä pääsee kunnolla kokemaan miltä merellä olo tuntuu.
Sari / matkalla lähelle tai kauas
Kivoja muistoja! Ei kai lapsena ollutkaan suruja. Iloja vaan. Jutustasi tulee mieleen oma mammalassa vietetty aika ja telttailuviikonloput, joita perheeni kanssa tehtiin.
Martina
Niin, lapsena ei paljon murheet painanut ja tuntuu että silloin paistoi aina aurinko. 🙂