Rakkaudesta Helsinkiin: Kruunuvuoren aavekaupunki

Kruunuvuori on hyvin hämmentävä paikka. Laajasalon kupeessa uinuva unohdettu aavekaupunki saa metsittyä kaikessa rauhassa villiintyneen luonnon keskellä. Vanhat huvilat rapistuvat ja lyhistyvät kasaan kuin korttitalot, teiden päälle on kaatunut puita ja kasvillisuus peittää alleen menneiden aikojen paratiisimaisen huvila-alueen. Jylhiltä rantakallioilta avautuu huikeat maisemat Kulosaareen, Korkeasaareen ja aina Katajanokalle asti, ja vain hiljainen tuuli kuiskaa muiston täällä aikoinaan vietetyistä kesistä.

Harva on edes kuullut puhuttavan Kruunuvuoren hylätyistä huviloista, eikä sinne eksy kovin helposti edes sattumalta. Reitti pitää tietää ja minäpä aion kertoa sen teille hieman myöhemmin tässä postauksessa. Paikan tunnelmaa on lähes mahdotonta kuvailla sanoin, mutta yritän kuitenkin. Parhaiten hylätyn alueen surullista hiljaisuutta voi aistia menemällä itse paikan päälle, ottaa piknik-eväät, tukevat kengät ja kesällä myös hyttyskarkotetta mukaan, ja ihmetellä kaikessa rauhassa unohdettua huvilakaupunkia.

Aikoinaan, aina 1800-luvulta alkaen, jolloin Kruunuvuoren huviloita alettiin rakentaa, alue tunnettiin kaupungin eliitin kesäpaikkana. Kruunuvuoren rantaan oli lyhyt venematka Helsingin keskustasta ja upeat mansardikattoiset huvilat kielivät tuon ajan loistosta. Kruunuvuoren parhaat ajat sijoittuvat vuosilukujen 1920-1960 välille, vaikka jo vuonna 1955 alue sai kuoliniskunsa ja rappeutuminen alkoi pikkuhiljaa nakertaa loistokasta huvila-aluetta.

Ylimystön jälkeen aluetta asuttivat keskiluokkaiset ja toisen maailmansodan jälkeen alue siirtyi saksalaisilta Neuvostoliiton hallintaan. Pian Suomen Kommunistinen Puolue vuokrasi alueen Neuvostoliitolta ja huvilaelämä jatkui uusien asukkaiden voimin, kunnes vuonna 1955 muuan herra Aarne J. Aarnio osti alueen kuolettavin seurauksin.

Aarniota ei kiinnostanut huvila-alueen kunnossapito, vaan hänen ainoa intressinsä oli rakennuttaa Kruunuvuoren alueelle tuhansien asukkaiden asuinalue. Vanhat huvilat jyrättäisiin maan tasalle ja seudulle rakennettaisiin uusia taloja. Aluetta ei kuitenkaan saatu uudelleenkaavoitettua ja sitä kautta Aarnion lukuisat rakennuslupahakemukset hylättiin vuosikymmen toisensa jälkeen.

Vuoden 1955 kauppojen jälkeen huviloiden asukkaiden keskuudessa vallitsi yleinen epävarmuus. Tiedettiin, että alueelle halutaan rakentaa uusia asuinrakennuksia, joten huviloiden ylläpito ja kunnostus ei tuntunut enää tärkeältä. Kohtahan ne kuitenkin purettaisiin.

Elämä Kruunuvuoressa jatkui kuitenkin elinvoimaisena, mutta pikkuhiljaa huonossa hoidossa olleet vanhat huvilat alkoivat rapistua. Luonnonvoimat tekivät myös oman tehtävänsä meren rannalla olevien huviloiden tuhon eteen ja ensimmäiset merkit alueen rappeutumisesta olivat nähtävillä jo 1970-luvulla.

Pikkuhiljaa vanhat asukkaat jättivät huvilansa ja alue jäi oman onnensa nojaan. Vanhasta loistosta on jäljellä enää hylätyt vanhat autiotalot, joista osa on lyyhistynyt kasaan, osa on palanut kokonaan tai osittain ja vain pari rakennusta on vielä kunnolla pystyssä ja pelastettavissa, mikäli niiden pelastustöihin käydään mahdollisimman pian. Kruunuvuoressa asuu enää vain metsän eläimiä, lintuja ja hyönteisiä, vanhoja muistoja ja kenties aaveitakin, jotka haikailevat vanhojen hyvien aikojen perään.

Keskellä Kruunuvuorta on pieni lampi, jonka ympärille huvilat ovat keskittyneet. Ränsistynyt metsäpolku kulkee lammen ympäri, ja tasaisin väliajoin voi metsän siimeksestä, rannanpoukamasta tai mäennyppylältä bongata vanhan talon jäänteet. Tunnelma on surullisen rauhaisa, hämmentävä ja vähän pelottavakin. Me emme äidin kanssa uskaltaisi tulla tänne yksin, emmekä synkemmällä säällä tai pimeän aikaan edes kahdestaan. Hui.

Talon sisällä lepattavaa paperia pelästyy, talon narina saa askeleen pysähtymään ja rapistuneen huvilan vierestä puikahtaa nopeasti ohitse. Talovanhusten lähellä kannattaakin olla varovainen, sillä korttitalo voi romahtaa hetkenä minä hyvänsä, eikä huviloiden sisään pidä mennä missään nimessä. Maassa on lasinsirpaleita ja kovalla tuulella kannattaa olla varuillaan kaatuvien puiden takia.

Aika Kruunuvuoressa on pysähtynyt ja vanhan ajan loiston voi nähdä vain mielikuvituksensa avulla. Tuossa kuistilla on joskus paistateltu päivää, vanhasta kaivosta on nostettu vettä ja nyt jo romahtaneelta laiturilta on pulahdettu uimaan. Tuossa on ehkä pesty astioita ja pyykkejä, nuo yläkerran portaat joku on kiivennyt kerta toisensa jälkeen makuukammariinsa ja tuolla ränsistyneellä hetekalla on aikoinaan nukuttu. Naapurihuvila näkyy juuri ja juuri, kukakohan siellä on asunut?

”Luona penkin on tuo puu ja puistotie, kaiken muun vei aika luulen..”

Miten hylätylle huvila-alueelle sitten löytää? Reitti on yllättävän helppo, mutta se pitää tosiaan tietää, sillä nykyisen asutuksen taakse on muuten vaikea löytää. Mene Herttoniemen metroasemalta lähtevällä bussilla nro 88 päättärille asti. Päätepysäkki sijaitsee Päätien ja erään toisen tien risteyksessä. Kävele Päätie aivan sen loppuun asti ja näet oikealla viimeisten asuintalojen jälkeen punakeltaisen puomin. Ohita puomi ja jatka matkaasi tietä pitkin ylös Kruunuvuorelle.

Tie mutkittelee hieman ja hetken kuluttua näet vasemmalla puolellasi Kruunuvuoren lammen. Reitti kulkee lammen ympäri ja me kuljimme sen vastapäivään. Lammen toisella puolella olevien huvilavanhusten takana aukeaa upeat kallioiset rannat, joille on mukava istahtaa piknikille. Täällä saa olla rauhassa, vaikka kaupungin äänet, ohi kulkevat veneet ja vieressä olevan maanpuhdistuslaitoksen kolina muistuttavatkin aavekaupungin sijainnista keskellä Itä-Helsingin rannikkoa.

Me kiertelimme Kruunuvuoren hylätyllä huvila-alueella kauniina kesäpäivänä, jolloin vehreä kasvillisuus peitti osan maisemista ja veikkaan että osa raunioista jäi meiltä kokonaan huomaamatta. Uskoisin että alueen tunnelma on syksyllä vertaansa vailla, kun kesän vihreys kuolee talven edestä ja puista putoilevat lehdet korostavat lyyhistyneiden huvilavanhusten surkeutta. Ja miksei alueella voisi käydä talvellakin kun rauniot uinuvat pehmeän lumivaipan suojassa.

Mikäli mielit käydä ihmettelemässä Kruunuvuoren autiotaloja, tee se pian, sillä Helsingin kaupunki suunnittelee parhaillaan alueelle 10 000 hengen asuinaluetta. Huvilavanhusten on viimein aika väistyä uuden ajan tieltä, ja vertaansa vailla olevan aavekaupungin tarina on päättymässä, tai ainakin astumassa uudelle aikakaudelle. Tämä on kenties viimeinen kesä, jolloin Kruunuvuoren alue saa uinua rauhassa ennen pian koittavia rakennustöitä.

Lindbergin huvilan viimeinen asukas Naima Lindberg kuoli vuonna 1975 ja siitä asti talo on ollut tyhjillään, sillä naimattomalla Naimalla ei ollut sukulaisia lähistöllä. Huvila rakennettiin 1900-luvun alussa Naiman isän toimesta ja ilmeisesti jollakulla entisellä asukkaalla oli meille vielä asiaa, niin kovasti talon rauniot narisivat niiden luokse saavuttuamme.

Villa Lindberg

Ennen romahtamistaan Lilla Kronberg toimi hippien bilepaikkana.

Villa Walhelmissa asuttiin vuoteen 1989 asti.

Villa Hällebo on alueen parhaiten säilynyt huvila. On ikkunat ja kaikki.

1900-luvun alussa rakennettu Puutarhurin huvila on vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Huvilassa asuneen Villa Kissingen puutarhurin jälkeen talossa asui herra nimeltä Albert Goldbeck-Löwe, joka omisti koko Kruunuvuoren alueen vuodesta 1913 alkaen. Albertin kuoltua vuonna 1934, siirtyi alueen omistus hänen pojalleen Adolfille. Perhe asui myös Villa Kissingessä ja vuonna 1914 he joutuivat pakenemaan sotaa ulkomaille, palatakseen takaisin neljä vuotta myöhemmin.

Villa Kissinge on toiminut Goldbeck-Löwen perheen asuintalon lisäksi muun muassa Kommunistien kesäriennoissa kerhotalona ja vieraiden majapaikkana. Talossa on asunut myös alueen vartija Emil Holopainen, joka sai palkaksi vartioinnista asua huvilassa ilmaiseksi. Enää siellä ei asu kukaan.