Eletään 1500 lukua. Väsynyt löytöretkeilijä palaa takaisin kotisatamaan. Lukuisien merellä vietettyjen päivien jälkeen horisontissa kohoaa tuttu näky. Belemin torni. Siitä löytöretkeilijä tietää olevansa vihdoin kotona Portugalissa ja tervehtii näkyä onnesta liikuttuneena. Aina se tuntuu yhtä ihanalta. Kotiinpaluu. Belemin tornia pidetään Lissabonin tärkeimpänä nähtävyytenä ja Portugalin maailmanvallan symbolina. Se on Unescon maailmanperintökohde ja sen edessä kiemurtelee pitkä jono turisteja, jotka haluavat tutustua torniin lähemmin, kiivetä sen huipulle ihastelemaan maisemia ja kertomaan muille, että minäpäs olenkin käynyt tuolla.

Lissabonia kutsutaan seitsemän kukkulan kaupungiksi, mikä saattaa herättää joissakin mielikuvia kauheasta kipuamisesta joka paikkaan. Kukkulat tarkoittavat ylämäkiä. Vaan ei minulle. Minulle kukkulat tarkoittavat hyviä näköalapaikkoja ja niitä Lissabonissa toden totta riittää. Yksi ihana sellainen on Jardim de Sao Pedro de Alcantara niminen näköalapuisto Bairro Alton laidalla.

Leivät nököttävät legoista rakennetussa korissa, jokainen tuoli ja pöydän yllä roikkuva valaisin on erilainen, vessan katossa on vaaleanpunaisia flamingoja ja jälkiruoka yhdistelee sujuvasti sinihomejuustoa, banaania ja oliivia. Ruoka on erinomaista ja hinta laatuun nähden erittäin edullinen. Hetkinen, mikäs se sellainen ravintola oikein on? Vastaus on Bastardo Lissabonissa. Hieman ennen Lissabonin matkaamme törmäsin nettiartikkeliin, jossa Mondo oli listannut 10 uutta ravintolaa Euroopassa, jotka foodien tulisi tietää. Ravintoloista saa hyvää ruokaa edullisesti ja tokihan tällainen artikkeli piti linkittää myös blogin Facebook-sivuille. Selasin artikkelin listaamia ravintoloita jännittyneenä alaspäin. Olisipa täällä ravintola jostakin loppuvuoden matkakohteestamme. Ja olihan siellä, kahdestakin itse asiassa. Puhutaan ensin Lissabonin Bastardosta, joka oli ihan huikea elämys. Nautimme siellä seitsemännen vuosipäiväillallisemme.

Nostan aurinkolasit silmiltäni, mutta joudun laittamaan ne pian takaisin. Valkoisista seinistä heijastuva auringonvalo häikäisee liikaa. Katselen ympärilleni ja haluan tallentaa kaikki yksityiskohdat mieleeni. Ikkunasta kadun ylle pyykkejä kuivumaan ripustavan mummon, pienen kukka-asetelman oven pielessä, parvekkeen koristeellisen mutta kuluneen metallikaiteen ja sen kissan, joka luikkii tien yli vaanimaan meitä kapean portaikon suojiin. Siihen se lopulta nukahtaa. Keskikesän lämpöisille päiväunille.

Se on ensimmäinen asia, jota jään tuijottamaan saavuttuani Lissaboniin. Baixan ruutukaavoitetun kadun päässä, korkealla talojen kattojen takana näkyy linnan muuri. Sao Jorgen linna vahtii kaupunkivanhusta kukkulan päällä ja moni turisti näyttää kiivenneen sinne ihailemaan kaupungin yli avautuvaa maisemaa. Tuonne minäkin menen, heti huomenna.

Olen varmaan joka vuosi kertonut perinteestämme viettää syyskuista vuosipäiväämme aina eri kaupungissa. Ensimmäisenä vuotena olimme Helsingissä, sitten Tukholmassa, Kuopiossa, Turussa, Amsterdamissa ja Prahassa. Tänä vuonna matkasimme Lissaboniin ja kuten parina edellisenä vuotena, matka ei oikeasti sijoittunut ihan tasan vuosipäivälle, mutta vuosipäivämatka se oli silti. Lopulta kävi itse asiassa niin hassusti, että olimme oikeana vuosipäivänä blogimatkalla Italiassa, mutta se oli työmatka, ei vuosipäivämatka. Niinpä Lissabonin reissu jää historiaan vuosipäivämatkana numero 7. Vaikka oli sekin osittain työmatka. Matkabloggaajalle kaikki matkat ovat myös työmatkoja. Nyt sininen otus nimeltä Lasse kuumottaa selkäni takana ja työntää käsiäni pois näppikseltä sellaisella vimmalla, että täytynee päästää hänet ääneen. Matkamaskotillamme on tapana tehdä jokaisesta reissustamme ensimmäinen postaus, joka…