Luomo

Olemme yrittäneet viettää ravintolaillallista tulevien naapureidemme kanssa vaikka kuinka pitkään siinä kuitenkaan onnistumatta. Kerran olimme jo tosi lähellä, pöytä oli varattu Haraldista ja kaikki näytti vielä päivällä hyvältä, kunnes iltaa kohden toisen naapuriosapuolen kuume alkoi nousta lähennellen lopulta jopa neljääkymmentä astetta. Se on aikuiselle miehelle tosi kova kuume, eikä siinä kunnossa todellakaan mennä ravintolaillalliselle. Niinpä illastimme Henkan kanssa kahdestaan.

Bongattuamme Grouponissa lahjakortin Luomoon päätimme yrittää illallista uudelleen. Varasimme pöydän hyvissä ajoin ja odotimme koko ajan kenelle nyt tapahtuu jotakin sellaista, että yhteinen illanvietto peruuntuu. Vaikka koinkin muutaman horjahduksen aamun esteratsastustunnillani, ja laukkasin hetken esteen jälkeen täyttä vauhtia vain ohjien pää toisessa kädessäni, selvisin estetunnista hengissä ja kaikki muutkin seurueemme jäsenet olivat íllalla hyvissä voimissa. Nyt me taidamme onnistua!

Matkalla kiersimme kaikki mahdolliset suojatiet kulkemalla niiden ali tunnelia pitkin, sillä vielä oli mahdollista että joku jää auton alle. Ei siis nuolaista ennen kuin olemme Luomon ovella, jonne pääsimme kuin pääsimmekin lopulta ehjin nahoin. Meidät ohjattiin ikkunapöytään ja tässä vaiheessa uskoin vihdoin, että nyt me ihan oikeasti syödään yhdessä ravintolaillallinen. Vaikeuksien kautta voittoon!

Kaikki kynnelle kykenevät ottivat puolikkaan viinimenun, jossa riitti juotavaa oikein riittävästi. Kokonaisista annoksista olisi vain tullut liian humalaan. Raskaana olevalle seurueemme jäsenelle löytyi alkoholitonta viiniä, joten hänkin pääsi tunnelmaan vaikkei viinissä ollutkaan prosentteja.

Ennen varsinaista ensimmäistä ruokalajia teimme pienen makumatkan Eurooppaan. Karttaan oli aseteltu Unkarin kohdalle pienet shottilasilliset gulassia ja smetanaa, Italian kohdalle pienenpienet margheritapizzat ja Espanjan kohdalla oli joku tuollainen sipsijuttu, jonka nimi meni ohitse hämmästellessämme edessämme olevia pikkupiiperryksiä.

Seuraavaksi karttaan tuotiin Irlannin kohdalle osteria Guinness-kastikkeessa, norjalaista lammaskaalia sekä Keski-Euroopan kohdalle pienet juustofonduet. Osteri ja olut maistui tosi hyvälle ja fonduen juusto oli ainakin minun makuuni mukavan vahvan makuista. Kuvassa on vain yksi osterilusikka, sillä toisessa on omenaa pöydässämme nököttävälle maha-asukille, joka on vielä liian pieni syömään osteria.

Leivän kanssa nautittiin kivellä hengailevaa orgaanista voita.

Sitten alkoi varsinainen menu. Ensimmäisenä tarjoiltu sipulikeitto oli kaksiosainen elämys, jossa tarjoiltiin ensin kylmä osuus ja sitten lämmin. Kylmää osuutta edusti sipulikeiton makuinen macaron, joka meinasi sulaa jo sormiin, ja suuhun päästyään se katosi alta aikayksikön. Ihmeellinen juttu, se todellakin vaan hävisi! Tämä todellakin oli suussasulavaa, ihan kirjaimellisesti.

Lämmin osuus muistutti sitten jo enemmän keittoa, ja sekin oli todellinen taideteos. Maut ja rakenteet toimivat hyvin ja jäimme innokkaina odottamaan seuraavaa ruokaa.

Kuningasrapua, piparjuurta ja avokadoa sisältänyt annos oli yksi lemppareistani. Se oli mukavan raikas ja pidin sen makupaletista kovasti.

Myös kreikkalaistyyppinen karitsatartar-annos oli ihana. Friteeratut kaprikset toivat siihen mukavaa rapeutta ja Ahvenanmaalta kotoisin oleva karitsanliha oli niin pehmeää, että sitä haarukoi ilolla suuhunsa. Todella onnistunut annos tämäkin!

Sitten oli ensimmäisen pääruoan vuoro. Kuhaa sisältänyt annos ei yltänyt edeltäjiensä tasolle, mutta kyllähän sekin oli oikein maukasta, niin kuin tämän tasoisessa ravintolassa voi odottaakin. Kastike oli tehty mustasta teestä ja annos piti sisällään myös muun muassa omenaa ja inkivääriä.

Pääruokien välissä oli pieni yllätys. Tarjoilija oli aiemmin tuonut pöytäämme laatikon, jossa oli kullekin ruokailijalle yksi noppa. Nopissa oli kolmea eri väriä: punaista, vihreää ja keltaista, ja niitä heitettyämme selvisi, että kolmelle seurueemme jäsenelle tuli keltainen ja minulle punainen. Mitä tämä sitten tarkoittaa, se selviäisi vasta pääruokien yhteydessä.

Jäimme innolla odottamaan mitä heittämämme värit tarkoittavat ja kala-annoksen jälkeen se vihdoin selvisi. Keltaisen värin heittäneet saivat eteensä purkillisen sitruunan makuista granitaa ja minulle punaisen heittäneelle tuli omenan makuinen suunpuhdistaja. Vihreällä olisi kuulemma saanut limen. Tämä oli mielestäni todella hauska pieni yksityiskohta.

Kun noppien arvoitus oli ratkennut siirryimme lihaisaan pääruokaan. Pot au Feu vuosimallia 2013 piti sisällään vasikan sisäfilettä, vasikan kieltä ja porsaankylkeä, joista possunkylki veti tällä kertaa pisimmän korren.

Lumipallo puhdistaa suun seuraavaa ruokalajia varten.

Ensimmäisessä jälkiruoassa maistui appelsiini, oliiviöljy ja suola. Annos oli mukavan raikas, ja jos yhdistelmä kuulostaa mielestäsi erikoiselta, niin odotas vaan kun mennään toiseen jälkiruokaan.

Nimittäin tähän annokseen, joka yhdisteli kekseliäästi kukkakaalia ja suklaata. Todella erikoista, tätä odotin mielenkiinnolla koko päivän. Maut sopivat yllättävän hyvin yhteen, mutta yhdistelmä oli silti hieman liian erikoinen meidän makuumme. Vaikka tässä olikin suklaata, ei annos yltänyt kärkikamppailuihin asti. Hyvää se oli silti, kaikki tuli lusikoitua ja oli hauska päästä maistamaan näin erikoista yhdistelmää.

Kokonaisuutena illallinen oli todellinen elämys. Kaikki pienet viimeistä piirtoa myöten mietityt yksityiskohdat ällistyttivät pöytäseuruettamme kerta toisensa jälkeen ja yllättävätkin makuyhdistelmät onnistuivat vakuuttamaan meidät. Vaikka ravintola oli todella hieno, oli olomme kuitenkin mukavan viihtyisä hämyisessä ikkunapöydässämme, ja illallisen parissa hujahti kuin huomaamatta peräti neljä tuntia. Tällaisia iltoja saisi olla enemmänkin.