Matkaan lähden – Miamin ja Karibian matkan ensimmäinen päivä
Aloitetaan Floridan ja Karibian loman matkapostaukset luonnollisesti ensimmäisestä päivästä, joka oli yllätyksineen yksi loman ja jopa koko elämäni parhaista päivistä. Olin odottanut maaliskuun 5. päivää niin kauan ja hartaasti, etten meinannut uskoa päivän koittaneen, kun sain silmät auki aamukolmelta herätyskellon pärähtäessä soimaan.
Hiippailimme pimeässä kämpässä hipihiljaa laittaen mahdollisimman vähän valoja päälle ja hihitimme virnuillen kuin mitkäkin pahanteossa olevat kakarat. Jännittynyt anoppi oli ollut jo pitkään hereillä, muttei uskaltanut nousta, ettei pääyllätettävä appiukkoni herää ennen aikojaan. Appiukollehan oli syötetty palturia siitä, että minä ja Henkka lähtisimme äkkilähdöllä Kanarialle ja hänen pitäisi heittää meidät aamulla kentälle. Näin saimme hänet aikaisemmin nukkumaan, mutta herätys tulikin tuntia aiemmin kuin hän luuli. Ja minkälainen herätys se olikaan!
Laitoimme kamerat valmiiksi ja kaiuttimista soimaan tekemämme soittolistan, jossa oli matka- ja loma-aiheisia biisejä. Samaan aikaan kun koko talossa pärähti soimaan “Lähdetään kauas pois, sinne mis on lämmin..” laitoimme makuuhuoneen valot päälle ja siellä se yllätetty reissumies jo nosteli unista päätään ihmetellen mitä täällä oikein tapahtuu.
Henkka ojensi isälleen lentosukat ja sanoi, että tämä lähtee nyt reissuun, samalla kun videokamerat kuvasivat koko tilanteen. Mies ei meinannut millään ymmärtää tai uskoa mistä on kyse, mutta pian appiukko oli kuin olikin pystyssä ja aloimme keittää hänelle kahvia. Kannoin hänen valmiiksi pakatun matkalaukkunsa yläkerran piilosta olohuoneeseen ja seuraavat kaksi tuntia mies kävi meidän ja valmiiksi tulostamamme vanhan matkatavaralistansa avulla läpi pakkaamamme tavarat, nautti pienen aamiaisen, hoiti aamutoimet ja taisi hän ottaa pienen rauhoittavan ryypynkin viinakaapista. Taustalla soi kaiken aikaa matkamusiikki ja tunnelma oli käsinkosketeltavan jännittynyt, odottava ja iloinen.
Aika riitti hyvin tavaroiden läpikäymiseen ja niinpä kaksi tuntia herätyksestä taksi kaartoi pihaan ottaen neljä hymyilevää matkustajaa kyytiinsä. Kaksi meistä tiesi matkakohteen, mutta appivanhemmista kumpikaan ei tiennyt muuta kuin että suuntaamme johonkin lämpimään.
Lentokentällä saimme appivanhemmat läpi turvatarkastuksesta autuaan tietämättöminä matkakohteesta lentokentän henkilökunnan ystävällisellä avustuksella ja yllätettyjen lupauksella olla kurkkimatta matkalippujaan ennen aikojaan. Kun saimme perinteiset lähtökaljat ja -viinit eteemme, annoimme matkakumppaneillemme luvan katsoa matkalippujaan. Vihdoin matkakohde selviää!
Vaan eipäs selviäkään, lipussa luki nimittäin Lontoo. Eihän se ole rantalomakohde, joten ainoa mikä matkakumppaneillemme tässä vaiheessa selvisi, oli se, että meillä on vaihto Lontoossa. Kjäh, kjäh.. Heathrowlle päästyämme etsimme lähtevien lentojen ruudun ja annoimme molemmille pari mahdollisuutta arvata lopullinen matkakohteemme.
Breakfast burger Heathrowlla
Seuraavaksi oli aika ojentaa matkaliput Miamiin ja siinä vaiheessa taisi ainakin anopilta tulla itku. Miamiin! Ei voi olla totta! Johdattelimme lentoa odotellessamme puheen lentokoneisiin ja jumbojetteihin, joita appivanhemmat ihastelivat lentokentällä. Olisipa kiva lentää joskus tuollaisella isolla koneella.
Oho, kappas vaan, mehän lennämme jumbolla Atlantin yli! Mites sattuikaan. Eikä siinä vielä kaikki, vaan matkakumppanimme alkoivat puhua kuinka kivaa olisi matkustaa koneen yläkerrassa. Sattumalta me olimme varanneet juuri sieltä meille aivan huippupaikat, ja tässä kohtaa taisi appiukon suusta tulla ensimmäistä kertaa matkan aikana legendaksi muodostunut lause: “On tää niin luksusta.”
Lento oli pitkä, mutta Virgin Atlanticin nutturapäiset lentoemot tekivät kaikkensa, jotta se sujuisi mukavasti. Voinkin suositella kyseistä lentoyhtiötä lämpimästi kaikille, sillä missään ei ollut moitteen sijaa, viihdetarjonta oli loistava, ruoka oli hyvää ja jopa turvallisuusvideo oli viihdyttävä. Kaikki tuntui olevan viimeisen päälle mietittyä.
Perillä Miamissa meitä odotti hieman epämieluisampi yllätys kun kipitimme innoissamme kohti ulko-ovia törmätäksemme pitkän jonon päähän, jossa meille kerrottiin, että maahantulotarkastus odottaisi kahden tunnin jonotuksen päässä. Joku sanoi jonon olevan neljän tunnin pituinen. Ei voi olla totta. Olen kyllä kuullut pitkistä jonotuksista USA:han saavuttaessa, mutta tämä jono oli aivan ennätyspitkä. Onko tämä aina tällaista?
Pian saimme kuulla, että tilanne oli kaikeksi onneksi epänormaali, joten ensi kerralla Miamiin saavuttaessa paikallaan seisova jono olisi todennäköisesti lyhyempi ja etenisi edes vähän nopeammin. Tänään henkilökuntaa oli aivan liian vähän saapuneisiin koneisiin nähden, mutta poliisi oli jo tulossa apuun. Lopussa jono lähtikin reippaasti liikkeelle, mutta kyllä me kaksi ja puoli tuntia saimme viettää hermostuneessa kuuman hikisessä jonossa, kunnes pääsimme maahan ja hakemaan vuokra-automme.
Yöllä Alamon edustalla, yksi väsynyt matkustaja..
Vihdoinkin autossa.
Hotellimme Haddon Hall iltavalaistuksessa
Aamuherätyksestä oli kulunut jo aivan tolkuttoman pitkä aika ja kello oli paikallistakin aikaa tosi paljon. Nälkä kurni vatsassa, joten hotelliin kirjautumisen jälkeen päätimme kävellä väsymyksestä huolimatta vielä Lincoln Roadilla sijaitsevaan lemppari-italialaiseemme.
Tiramesun pastat olivat tälläkin kertaa todella herkullisia ja viinilasin sekä ison pasta-annoksen jälkeen väsymys painoi niin, että hoipuimme pitkin Miamin katuja aivan kuin olisimme olleet kaatokännissä. Vesipullot mukaan kioskista ja nukkumaan.
Huomenna avaisimme silmämme aurinkoisessa Miamissa ja edessä olisi ensimmäinen varsinainen lomapäivä, johon olimme niin ikään sisällyttäneet pienen yllätyksen. Ennen nukahtamista ehdin vielä hihitellä mielessäni, että eivätpä appivanhemmat viimeksi nukkumaan mennessään tienneetkään missä painaisivat päänsä seuraavan kerran tyynyyn.
Lisää matkayllätyksestä voit lukea täältä.