Manarola, Cinque Terre

Siinä se nyt on. Tätä maisemaa olen tuijottanut koko pitkän talven työpaikkani seinällä. Leikkasin sen irti seinäkalenterista, kiinnitin sermiin ja aloin laskea päiviä häämatkaamme. Kuvassa on Manarola, ehkäpä kaikista kaunein Cinque Terren viidestä kylästä.

Seisomme näköalatasanteella, tai polku se oikeastaan on, joka kiertää kylän kulman ympäri. Muutkin turistit ottavat innokkaasti kuvia Manarolan värikkäät vanhat kalastajatalot taustanaan. Eikä ihme, onhan tämä upea paikka ja maisema henkeäsalpaavan kaunis.

Maisema muuttuu koko ajan kauniimmaksi auringon painuessa alemmas. Se värjää talot kullankeltaisella valollaan ja näkymä on hetki hetkeltä pehmeämpi. Otan vielä yhden kuvan kännykkäkamerallani. Tästä ei vaan saa tarpeekseen ja haluan olla varma, että maisema on tallennettuna parhaimmillaan myös muistikortille. Mielessä se säilyy ikuisesti.

Takana on pitkä päivä, jonka aikana olemme kolunneet kolme pohjoisinta kylää. Viimeisin niistä, korkealla kukkulalla sijaitseva Corniglia, imi viimeisetkin mehut lukuisilla portaillaan ja korkeuseroillaan. Nyt on kiva pysähtyä hetkeksi ja vetää henkeä.

Päivän ohjelmassa on enää illallinen omassa kotikylässä, Manarolan naapurissa Riomaggioressa. On vasta alkuilta, joten meillä ei ole mikään kiire. Ihana rauhallinen tunne valtaa koko kehon. Nyt voimme vain olla ja nauttia. Siitähän lomassa on kyse.

Kävelemme kulman taakse, jonne turistien virta ei ylety. Istahdamme penkille kasvot laskevaa aurinkoa kohti ja ihailemme sen välkkeessä kimmeltävää merta. Katsomme ohi lipuvia purjeveneitä, ilmassa liitäviä lokkeja ja vuoristoa värittäviä viljelmiä, kävelypolkuja ja kohtia, joissa maanvyöry on vienyt polun mennessään.

Tuuli puhaltaa hennosti, päivän kuumuus alkaa hellittää. Korkkaamme valkoviinipullon ja kaivamme laukusta muovimukit. Onneksi otimme nämä mukaan. Arvasin, että niille tulee vielä käyttöä.

Vietämme ihanan kiireettömän alkuillan Manarolan kukkulalla auringonlaskua ihaillen. Juttelemme niitä näitä, välillä syvällisempiäkin asioita ja välillä olemme vaan ihan hiljaa. Olen ihan äärettömän onnellinen. Tällaista kai häämatkalla kuuluukin olla.

Emme saa Manarolasta tarpeeksemme, vaan suuntaamme kukkulan toiselle puolelle ihailemaan kylään aukevaa maisemaa vielä kerran. Istahdamme rinteeseen rakennetulle terassille ja nautimme kaikessa rauhassa aperitiiviamme. Negronit ja suolaista purtavaa. Oliivit maistuvat ihanalle hikisen päivän jälkeen ja vesi raikastaa reippailijaa.

Kuluu hetki ja kuluu toinenkin. En oikeastaan edes tiedä kauanko olemme olleet täällä Manarolan kylän vastapuolella aukeavalla kukkulalla. Tai Manarolaahan tämäkin on. Kukkulalta olemme löytäneet myös Sarahin muistomerkin ja se on saanut minut mietteliääksi. Näin kauniiseen paikkaan liittyy myös surullinen tarina. Jotenkin ristiriitaista.

Kun aurinko on painunut vielä alemmas alamme vihdoin tehdä lähtöä kohti juna-asemaa ja Riomaggiorea. Takana on hieno päivä ja upea Manarola kruunasi sen. Yritämme laittaa päivän aikana näkemiämme kyliä järjestykseen, mutta toteamme sen mahdottomaksi tehtäväksi. Ne ovat kaikki niin ihania.

Riomaggioreen palatessamme sydämessä läikähtää kuitenkin kotoisa tunne. Ehkä tämä on kuitenkin lempparini. Ja Manarola taitaa olla heti perässä toisena.